KIASMA: MONA HATOUM

Olin melko nuori vielä, kun Kiasmaa alettiin rakentaa. Muistan hyvin vastustuksen, jonka museohanke kohtasi rakennuspaikastaan ja muistan hyvin vastustuksen, jonka rakennustyömaan aidan väri (aniliini) kohtasi. Alusta asti oli selvää, että Kiasman tehtävä olisi näyttää keskisormea konservatiiviselle Helsingille ja tuoda museokentälle tuoretta näkemystä.  Pari vuotta kului ja peltitötterö nousi paikalleen, katsomaan kansallismuseota suoraan vastapäätä ja puristuen Postitalon ja Mannerheimin väliin. Kävin museossa kerran tai pari ja totesin, ettei se ollut minua varten – ei rakennuksena, eikä näyttelyidensä osalta.

250px-kiasma_6

Jäädessäni vanhempainvapaalle päädyin ostamaan museokortin, jolla on laajalti vapaa pääsy museoihin ympäri Suomea. Kortti on ollut hyvässä käytössä ja voinkin tässä yhteydessä suositella sitä varauksetta, se maksaa itsensä nopeasti takaisin ja madaltaa ennen kaikkea kynnystä lähteä tutustumaan eri museoihin.

Ystäväni suostuttelemana lähdimme sitten Kiasmaan. Sen enempää tutustumatta meneillä oleviin näyttelyihin astelimme ovista sisään. Vuodet ovat kohdelleet rakennusta ulkoapäin kohteliaasti. Tontti ei vaikuta enää niin ahtaalta ja naapureiksi nousseet Sanomatalo ja musiikkitalo saavat Kiasman istumaan ympäristöönsä paremmin.

Mona Hatoumin teokset olivat vallanneet kaksi ylintä kerrosta. Olin unohtanut Kiasman sisällä kerrosten väliset rampit, jotka toivat etäisesti mieleen New Yorkin Guggenheim museon. Sitten itse näyttelyyn. Ensimmäinen sali veti hiljaiseksi. Hiuksia käsintehdyllä paperilla. Hiuksia ja kynnen palasia käsintehdyllä paperilla. Hiuksia, kynnenpalasia ja virtsatahroja käsintehdyllä paperilla.

Wau, tämä on nykytaidetta. No mutta, mitäs seuraavasta salista löytyykään? Jättimäisiä raastinrautoja. Entäpä vitriinin suojissa levällään makaavat keittiövälineet, joiden läpi oli äänitehostein mukamas johdettu vahva sähkövirta? Sarkasmi sikseen, edellä mainitun hutun lisäksi näyttelyssä oli myös vaikuttavia teoksia. Katosta roikkuvat tikkusuorat rivistöt piikkilankaa, jotka muodostivat läpäisemättömän alueen. Neonputkista koottu hehkuva maapallo. Pyörivä hiekkakampa, joka toisella aisalla loi kuvion ja toisella pyyhki sen saman tien pois. Avonaisten häkkien ja hiljalleen keinuvan hehkulampun luomat liikkuvat varjot olivat ehdottomasti näyttelyn parasta antia.

wp_20170209_10_33_46_panorama

Taide on aina henkilökohtainen kokemus. Mielestäni näyttelyn hyvät teokset jäivät selkeästi huonojen varjoon. En koe kynnenpaloja ja hiuksia taiteeksi, eikä se herätä mielessäni sen syvempiä kysymyksiä tai tunteita, muuta kuin tietysti sen, että miksi tällaista kutsutaan taiteeksi. Tietysti, saavuttaessaan tarpeeksi nimeä taiteilija voi tehdä mitä vain. Silti pissatahrat paperilla eivät muuksi muutu, vaikka paperinkulmaan tehdäänkin signeeraus.

Kiasman sivu näyttelystä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s